Mitä se feminismi on, eli mitä miesliikkeessä ei aina tajuta

Tällä hetkellä blogosfäärin keskustelua feminismistä hallitsee miesliikkeen konservatiivisen ("maskulistisen") laidan omiin tarpeisiinsa kehittämä viholliskuva. Tuossa kuvassa feminismin nähdään ajavan naisvaltaa ja vain naisten oikeuksia. Kuva on väärä. 

Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Feminismiin sisältyvä päälähtökohtia on nähdäkseni kaksi.

1) Toinen päälähtökohta on naisten puolustaminen ja heidän asemansa parantaminen, sikäli kuin heidän voidaan todeta olevan heikommassa asemassa sukupuolijärjestelmässä; historiallisesti niin on aukottoman todistettavasti ollut. Missä määrin niin on nyt ja millä lailla sukupuolijärjestelmä on epäoikeudenmukainen, sen selvittämiseksi on olemassa tuloksellista sukupuolijärjestelmän tutkimusta.

Feministisen (tai profeministisen) toiminnan motiiivi perustuu usein toki myös kokemukselliseen tietoon yhteiskunnasta - niin kuin poliittisessa toiminnassa yleensäkin on. Feministinen liike on lähtökohdiltaan sekä tieteellisesti perustelujaan reflektoiva että poliittisiin vaikutuksiin pyrkivä. Sellainen nykyinen miesliikekin kai pyrkii olemaan, vaikka toistaiseksi sen tieteelliset näytöt ovat vähäisiä ja poliittinen möykkä vastaavasti suurempaa.

2) Toinen ja tieteellisesti aivan perustava lähtökohta feminismissä on koko sukupuolijärjestelmän kriittinen tarkastelu. Hauskaa kyllä, miesliike voisi olla rakentevasti samalla asialla, mutta se ei möykkäpäissään tajua olevansa feminismille velkaa sen, että sukupuolijärjestelmä - suosi tai vangitsi se miehiä tai naisia - ylipäänsä on kyseenalaistettavissa nykypäivänä. (Eikä tule tajuamaankaan niin kauan, kuin se keskittyy feministien demonisointiin.)

Sanon jälkimmäisen vielä toisin, ehkä selvemmin. Yhtäältä miesliike huutaa nyt miehille sellaisia oikeuksia, joista keskustelemisen paljolti juuri sukupuolijärjestelmän feministinen kritiikki on tehnyt mahdolliseksi. Näitä ovat esim. hoivaoikeudet ja oikeus väkivallattomampaan elämään (miesliikkeen lempiaiheita on tällä hetkellä mm. miesten puolustaminen avioeropäätöksissä ja miesten kohtaaman väkivallan esiintuomisen vaatimus). Feminismi on traditionaalista sukupuolijärjestelmää purkaessaan samalla avannut miehille mahdollisuuden olla läheisempi isä tai kasvaa vähemmän väkivaltaiseen kulttuuriin. Miesliikkeen piirissä tämä tuppaa unohtumaan.

Mainittujen oikeuksien tasa-arvoista jakautumista miesliike siis yhtäältä haluaa edistää, mikä on varmaankin hyvä juttu. Samalla miesliikkeen konservatiivinen osa kuitenkin haluaa ottaa vain nämä uudet kivoiksi (sillä kivoja ne ovat) havaitut oikeudet, mutta pitää kiinni tietyistä vanhoista, alistavaa sukupuolijärjestelmää ylläpitävistä "oikeuksista" eli tavoista, esimerkiksi miesten "oikeudesta" (samalla kulttuurisesta pakosta) tarkastella naista korostuneesti seksuaalisena objektina. Toisella kädellään se siis työntää naisia ja miehiä heille perinteisesti kuuluneisiin rooleihin. Niin tehdään esimerkiksi "markkina-arvoteoriaa" käyttämällä Henry Laasasen blogissa ja sen keskusteluissa. Tätä kaksinaamaista lyhytnäköisyyttä minun on vaikea ymmärtää.

Katariina Mäkinen tiivistää loistavassa kirjoituksessaan "Miesliike nyt" samasta ongelmasta:

Antifeministeille feminismi tuntuu tarkoittavan esimerkiksi joko a) naisten etujen puolustamista, b) oletusta siitä että naiset ovat miehiä parempia tai c) sukupuolen ’todellisen olemassaolon’ kieltämistä. Feminismiin sisältyvä koko sukupuolijärjestelmän kritiikki jää usein täysin huomiotta samoin kuin se, että juuri feministit ensimmäisinä esittivät myös miehen olevan sukupuoli ja kyseenalaistivat valmiit oletukset siitä, mitä miehen tulisi olla, samoin kuin sen, että hierarkkinen ero sukupuolten välillä olisi historiallisesti välttämätön maailmaa ja ihmisten välisiä suhteita jäsentävä tekijä.

***

Sivumennen pari osoitusta siitä, miten nykypäivän feministit ajavat myös miesten oikeuksia. Seuraava löytyi hyvin pikaisenkin silmäyksen jälkeen Vasemmistonaisten sivuilta:

- Vasemmiston mielestä Suomen nykyinen äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaa pitäisi yhdistää 18 kuukauden vanhempainvapaaksi, joka koostuu kolmesta kuuden kuukauden jaksosta, joista molemmille vanhemmille kuuluu yksi jakso ja yksi jakso on jaettavissa vanhempien sopimalla tavalla. Yksinhuoltajaperheessä ainoa vanhempi voisi pitää kaikki 18 kuukautta, Vasemmiston perhepoliittisen ryhmä puheenjohtaja Pia Lohikoski kuvailee puolueen ehdotusta uudeksi perhevapaamalliksi. (http://vasemmistonaiset.vasemmisto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/108-ekn-n...)

Saman organisaation tasa-arvovaatimuksia kuntapolitiikassa ohjelmakirjasena löytyy osoitteesta http://dl.dropbox.com/u/8363373/kunnat_ja_tasa-arvo.pdf, missä todetaan mm. näin:

Sukupuolen mukaan jakautunei- ta työmarkkinoita on vaikea purkaa ilman muutoksia koulujen opetussi- sällöissä ja ammatinvalinnanohjauksessa. Tyttöjä ja poikia tulisi rohkaista kehittämään eri puolia itsessään sekä välittämään itsestään ja toisistaan. Lapsille tulisi tarjota ihmisyyden normiksi vastuullinen, solidaarinen, osallistuva, läsnä oleva ja yhteiskunnallisen oikeudenmu- kaisuuden huomioiva ihminen eikä niinkään kilpailuhenkinen ja itsekeskeinen suorittaja.

Vasemmistonaisten sukupuolipoliittinen ohjelma selvästi tähtää sukupuolijärjestelmän muuttamiseen sekä naisten että miesten aidon vapauden mahdollistamiseksi. (Tällaisia esimerkkejä nykyfeminismistä olisi jo googlaamalla löydettävissä hakusanoilla "feminismi" ja "mies" enemmänkin, mikäli hakutuloksia eivät tukkisi miesliikkeen antifeministiset, omia "totuuksiaan" toistavat pölinät.)

Samoja tavoitteita muuten ajaa tänään ilmestyneessä uutisessa Vasemmistoliiton miestasa-arvoaktiivi Ralf Sund, joka on huolissaan siitä, että jopa 90 prosentissa huoltajuuskiistoista lapset määrätään äidille (lukema uutisesta). Sund näkee syynä sukupuoliroolit - ei siis suinkaan feministien valtaa: 

– En usko mihinkään salaliittoteorioihin feministisosiaalityöntekijöistä. Kyse on miehen ja naisen rooleista. Ne ikävä kyllä perustuvat yhä 1800-luvun maatalousyhteiskuntaan, jossa nainen oli kotona. (http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2385696/aitimyytti-vie-lapset-isilta)

Sund on tässä uutisessa miesliikkeen maltillinen edustaja, jonka voi sanoa olevan molempien sukupuolten asialla Vasemmistonaisten tavoin. Hän kannattaa perhevapaiden tasaisempaa jakoa:

Perhevapaiden tasaisempi jako vaikuttaisi hänen mielestään myönteisesti palkkakehitykseenkin.

– Naisten palkkakehitystä hillitsee, että he voivat olla koska tahansa poissa töistä lasten takia. Jos riskin jakaisi kahdelle osapuolelle tasaisesti, niin totta kai se vaikuttaisi.

***

Yksi blogosfäärin miesliikkeen lempihokema on, että naistutkimus olisi "miesvihaista valehtelua", jossa pyritään syyllistämään miehiä. Noin viisitoista vuotta akateemista feminististä liikettä seurattuani en osaa nähdä väitteen olevan muuta kuin huuhaata. Ensinnäkään feministisessä (tai muussakaan järkevässä sosiaali- tai humanistisessa tutkimuksessa) ei etsitä asioiden selitykseksi syypäitä yksilöistä, olivat he miehiä tai naisia. Siinä selvitellään sukupuolen rakentumiseen vaikuttavia kompleksisia muuttujia ja rakenteellisia taustoja. Ne ovat yhteiskunnallisia, sosiaalisia, sosiaalipsykologisia, diskursiivisia, kulttuurisia, kasvatuksellisia, psykologisen kehityksen tekijöihin liittyviä; biologian olemassaoloakaan feminismi ei kiistä, mutta se kyseenalaistaa sen, miten biologiaa tulkitaan ja miten sitä käytetään yhteiskunnallisen ja diskursiivisen (kuten blogikeskusteluissa manifestoituvan) vallan välineenä.

Feminististä tutkimusta on monenlaista ja sitä löytyy paitsi nais- tai sukupuolentutkimuksen laitoksilta, myös erilaisten sosiaalitieteellisten, viestintätieteellisten, humanististen, kasvatustieteellisten jne. laitosten piiristä. Kyseessä ei ole mikään naistutkimuksen laitoksilla kastrointisaksiaan hiomaan kokoontuva naisten valtaa ajava kerho. Heitot "miesvihasta" naistutkimuksen käyttövoimana ja tuloksena ovat mustamaalausta ja ad hominem -vähättelyä. (Ja kun tämä ei ketään möykkämiestä vielä vakuuta, niin jatkan huvikseni hypoteettisella esimerkillä: Jos joku nuori opiskelija naistutkimuksen laitokselle tullessaan joistakin omista kokemuksistaan juontuen sitten "miehiä vihaakin", niin naistutkimuksen tarkoitus ei suinkaan ole kasvattaa tuota vihaa; päinvastoin, koetulle epäoikeudenmukaisuudelle avautuu yhteiskunnallista kehystä, jolloin opitaan ymmärtämään sekä miehiä että naisia tuossa kehyksessä kasvaneina ja toimivina - ja että kehystä muuttamalla voidaan pyrkiä eroon yleisistä epäoikeudenmukaisuuksista.)

***

Tämän päivän mittaan kasaantuneista hajamietteistä kootun kirjoitukseni kontekstina on Mäkisen artikkelin pohjalta virinnyt keskustelu, johon linkkejä tuolla alla. Osallistuin siihen itse keskustelun toisena päivänä. Kokemukseni sanailusta feministejä demonisoivan Laasas-laidan kanssa oli, että enimmäkseen kuuroille korville meni - ehkä joku sentään sai aatoksiinsa jotain suhteellisuudentajua. Mutta yhdessä vastakommentissa oli ajatuksentynkä, jonka ajattelin laittaa tähän nähtäväksi:

Akateemista feminististä liikettä ei juuri yleisesti tunneta. Tällä hetkellä rahvaan käsitystä feminismistä hallitsee Laasasen kaltaiset blogistit, jotka ainoina avaavat tuota salamaailmaa meille, jotka vaan tunnemme olevamme pahasti syrjittyjä. Varmin tapa 'oikealle' feminismiliikkeelle onkin pitäytyä akateemisessa norsunluutornissaan ja olla vastaamatta feministikriitikoiden kivenheittoihin. Tällöin pikkuhiljaa mediakeskustelua alkaa hallita 'hyssytellyt' ja vaietut maskulistit, jotka ovat ainoita jotka suostuvat puhumaan äänestävälle rahvaalle.

Olen totta puhuen itsekin joskus ollut huolissani sitä, miten vähän akateemiset feministit julkisuudessa näkyvät reagoivan Laasasen, Hännikäisen ja muiden "vastaiskuun" (Faludi). 

Yksi selitys on se, että miesliikkeen konservatiivien esittämä "kritiikki" on niin yli ja asian ohi menevää, että siihen on melko mahdoton reagoida millään järkevällä tavalla. Tämä on oikeastaan omakin kokemukseni - sen verran kuin nyt olen yrittänyt osallistua. 

Eräs toinen selitys on se, että"rajuimmat" puheet pääsevät nykymediassa helpoiten esille, eivätkä toimittajat osaa (mikä olisi toimittajan ammattitaidottomuutta) tai halua (mikä olisi poliittinen valinta) pyytää sitä haastamaan asiantuntevaa näkemystä. Näin kävi esimerkiksi Laasasen taannoisessa haastattelussa, jossa Laasanen väitti feministien olevan tarkoituksellisesti hiljaa musliminaisten asemasta, koska feministit "hyötyvät" siitä: 

Feministien tavoitteena on saada valtaa Suomessa. He saavat valtaa luomalla kuvan, että suomalainen mies on väkivaltainen ja huono. Jos feministit hyökkäisivät maahanmuuttajaryhmiä vastaan, se korostaisi suomalaisen miehen paremmuutta ja sitä, kuinka heillä on mukava suomalainen mies.

He katsovat läpi sormien naisen alisteisen aseman islamilaisessa kulttuurissa. He eivät nosta sitä asiaa pöydälle, koska se toimisi feministien valtatavoitteita vastaan. 

Musliminaiset pysyvät omassa kulttuurissaan, eivätkä kilpaile suomalaisnaisten kanssa samoista miehistä, kuten aasialaiset naiset. Siksi musliminaisten alisteinen asema hyväksytään ja aasialaiset thai-hierojat lähetetään mielellään takaisin Aasiaan. Musliminaiset eivät edusta naisille uhkaa. Pariutumismarkkinoiden suojeluvietti toimii sekä miehillä että naisilla. Feministit ovat vain miehiä ovelampia. 

(Aamulehti/Toni Viljanmaa, http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/suorasanainen-vaite-feministit-hyotyvat-tanssi-nasiman-kohtelusta/195450)

Tätä jos mitä voidaan kutsua salaliittoteoriaksi. Laasasen mukaan feministit 1) jättävät joukolla jotain tarkoituksellisesti tekemättä; 2) heillä on tähän salattu hyötymotiivi; 3) täten he haluavat ennen muuta ylivaltaa itselleen hyötymotiivinsa toteuttamiseksi. 

Salatun motiivin tosin tietää vain paremmin-tietäjä Laasanen, jolla on muka yleistä selitysvoimaa omaava (tieteelliseltä arvoltaan kyseenalaisena pidetty, tosin tämäkin on miesaktivistien mukaan tietysti vain feministien ylivallasta johtuvaa) teoria seksuaalisesta markkina-arvosta sukupuolten toimintaa ohjaavana tekijänä (pienenä kritiikkinä ks. blogitekstini "Laasasen virheet").

Laasasen kehitelmä on pöyristyttävän pahantahtoinen ja täysin paikkansapitämätön. Ja siitä kertonut juttu  taas oli joko ammattitaidotonta tai poliittista toimitustyöskentelyä, tai sekä että.

***

Oli aiemmin lainaamani vastakommentin esittäjä akateemisen feminismin "norsunluutornista" puhuessaan tarkkaan ottaen oikeassa tai väärässä, huolestuttavaa on jo se, että tällainen vaikutelma jollekulle syntyy. Ja toden totta: mikäli feministit vaikenevat, keskustelu jää muiden käsiin. Siispä akateemisten feministien olisi hyvä jaksaa toimia kuten Katariina Mäkinen ja tuoda feminismin oikeaa kuvaa esille.

Nais- ja miesliikkeillä on yhteisiä päämääriä sukupuolijärjestelmän pakkojen purkamisessa. Tietenkään politiikassa ei ole mahdollista - tai edes tarpeen - päästä kaikista päämääristä sopuun, mutta joku tolkku tähän viimeisen viiden vuoden mittaan kiihtyneeseen "miesten tasa-arvoa" koskevaan keskusteluun voitaneen ennen pitkää saada. Toistaiseksi on selvää, että "maskulistien" (kuten he itseään kutsuvat) johdolla tolkkua ei synny. Miesliikkeen asiallisempien toimijoiden ja feminismin ytimen tuntevien naisten ja miesten yhteistyöllä ehkä sentään. 

Silloin maskulistien räyhäys voidaan rauhassa jättää omaan arvoonsa.

Linkkejä mieskeskusteluun tältä ja eiliseltä päivältä (9.-10.11.2010):

http://www.megafoni.org/miesliike-nyt/

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/51285-feministien-vastaisku

http://harritirronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/51426-maskulistien-ja-feministien-keskustelu-kaytannontasolla

http://postmodernity.wordpress.com/2010/11/10/miesliike-ja-biovalta/

(Kommenttiosioni on valitettavasti tässä jälleen suljettu, koska minulla ei ole aikaa eikä tarvetta pitää keskustelualustaa tämän asian puitteissa. Keskustella voi esimerkiksi linkattujen juttujen kommenttiosastolla - tai jossain vielä julkisemmassa paikassa.)

Moottoritie on lämmin

Sisko tahtoisin jakaa  kanssas tämän yön mut sydän liikaa lyö maailman ääni  liian voimakas on olen levoton tahdon nähdä tulen  jonka savua jo haistelen elämä soi korvissa,  tuoksuu tuulessa olen tulessa rintaa pakottaa  sydän tahtoo lentää nousta tuulen selkään vaikka sylisi on samettia ja maailma on asfalttia Sisko tahtoisin jäädä mutta moottoritie on kuuma kaupunkien valot mulle huutaa tahtoisin selittää  mutta laiva odottaa sä olet mulle unelmaa  mutta maailma on totta on, maailma on totta (on, on) Lähden maailmalle  etsimään itseäni syvältä itsestäni kun sen löydän  tuon sen sulle lahjaksi ehkä ainiaaksi ei ole oikein lähteä mut on seurattava tähteä aallot on jossain  kuuskyt metriä korkeat kun tuulet suuttuvat kuu on kuulemma  ruosteenpunainen ja niin surullinen mä en usko mitään ennen kuin näen omilla silmilläin

Kuules tahtoisin olla  yön yhdessä mutten ennätä tahtoisin mennä  kiinnostaviin kohteisiin vähän tylsää on tahdon nähdä jotain  mitä nähnyt vielä ole en humisee korvissa  haistan hajuja mullon kuuma tunnen että  kaipaan jotain muuta tahdon mennä poies vaikka kanssasi on kivaa ja tiet ovat asfalttia Kuules tahtoisin jäädä mutta moottoritie on lämmin kaupunkien valot mulle näkyy pitäis ehkä puhua  mutta laiva lähtee pian sä oot ihan mukava  mutta ois pari juttuu ois, ois pari juttuu (ois, ois) Lähden maailmalle  miettimään asioita koskien itseäni kun ne selviää  otan jotain juttuja  ehkä puheeksi ei ole oikein lähteä mut on ihan pakko lähteä aallot on jossain  pari metrii korkeat kun tuulet muuttuvat kuu on kuulemma  melko punainen tunnelma surullinen mä en usko yleensä mikäli en itse nää - Pelle Miljoonan biisin latistivat taannoin Heikki, Jussi, Kukku ja Olli (kiitos VR Joensuu–Tampere). Suureelliset metaforat pienennettiin, runolliset konnotaatiot denotoitiin, kiertoilmaisut suoristettiin, personifikaatiot purettiin ja mystifikaatiot arkistettiin. Meillä oli hauskaa, en tiedä, onko teillä.

Laasasen virheet

Vastineena Henry Laasasen blogikirjoitukseen "Millainen on miehekäs mies?" (30.9.2010)

"Naiset puolestaan (kuten tavallista) ampuvat viestin tuojan: 'Taas se Laasanen asettaa naisille vaatimuksia!' Eivät ne ole minun vaatimuksiani, vaan traditionaalisesti määritelty naisellisuuden sisältö..." (Laasanen)

Henry Laasanen teeskentelee olevansa vain "viestintuoja" eli vain neutraalisti kuvaavansa sukupuolirooleja. Hänen kuvaustensa paikkansapitävyydestä ja ajankohtaisuudesta voidaan sinänsä olla montaa mieltä. Mutta kiinnitän nyt ensin huomiota siihen, että vaikka Laasanen yllä lainattuun tapaan teeskentelee vain kuvaavansa asiaa "viestintuojana", samalla hän kuitenkin myös suosittelee pitäytymään näissä superkonservatiivisissa sukupuolimalleissa ja kieltää ajattelemasta maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä niitä uudistavasti.

Tämä käy selvästi ilmi hänen bloginsa lopusta, jossa hän toteaa:

"Miehekkyyden ja naisellisuuden sisällöille on muodostunut vakiintunut merkitys sukupuoliroolien tutkimuksessa. Itse en diggaa sitä, että keskustelijat yrittävät määritellä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden uudelleen sopiakseen itse paremmin määritelmään. Keskustelu on paljon helpompaa, kun pysytään perinteisissä määrittelyissä, eikä käytetä naisellisuutta tai miehekkyyttä jonkinlaisena 'palkintonimikkeenä'. Jos et ole maskuliininen tai feminiininen, opettele hyväksymään asia."

Kertaan: tässä blogissaan Laasanen siis yrittää aluksi sanoa, että vain kuvailee vakiintuneita rooleja, mutta lopuksi kuitenkin suosittaa tai jopa vaatii pitäytymään niissä. Hän ei ilmeisesti oikein tajua, mitä on tekemässä.

Kenenkään ei pidä ymmärtää Laasasen tässä blogikirjoituksessa harrastamasta lähdeviitoituksesta, että hän välttämättä tekisi tässä tieteellisesti kestävää tutkimusta. On tämä sentään hieman yritteliäämpi kuin alkuviikosta julkaistu "Millainen on naisellinen nainen?" -blogi, jossa Laasanen lähinnä olemuksellistaa viihteellisesti feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta koskevia populaareja, kulttuurisesti rakentuneita ja sitä paitsi monin osin jo vanhentuneita käsityksiä (kuten tässäkin kyllä). Siinä Laasanen kovin huolettomasti rakentaa päänsisäisiä (ja myös ruumiillisia) vankikoppeja niin naisille kuin miehillekin.

Myös tämänkertaisessa kirjoituksessa on lopulta tuota samaa ongelmaa, joka todettiin miestutkimuksessa tutkijoiden itsereflektiota vaativaksi jo viimeistään 1990-luvulla. Nimittäin: maskuliinisuuden tai feminiinisyyden kuvailu muuttuu helposti kuvaamaansa ilmiötä vahvistavaksi eikä enää niinkään analysoivaksi - toisin sanoen siitä tulee oire kuvaamastaan ilmiöstä.

Laasasella näin käy, kuten aluksi osoitin: kuvailusta tulee suositus, suorastaan vaatimus. Pätevässä sukupuolentutkimuksessa tämä ongelma tiedostetaan jo proseminaaritasolla.

Yleensä ottaen Laasanen saa populaaria näkyvyyttä siksi, että hän selittää (eli "selittää") monimutkaisen asian (sukupuoli-identiteetin ja sukupuolten välisten suhteiden rakentuminen) yksinkertaisella mekanismilla, jossa hän niveltää yhteen sellaisia valtaapitäviä ajattelutapoja kuin A) todellisuuden kauppatavaraistaminen (todellisuuden näkeminen markkinoina, kilpailuna ja hyödyn välineenä), B) todellisuuden seksualisoiminen ja C) naisten syyllistäminen (Laasasen yhteiskunnallisesti epäkriittinen ja tieteellisesti ilmeisen itsekritiikitön tutkimusasetelma tuottaa todellisuuskuvan, jonka mukaan miehet joutuvat maksamaan ja naiset ovat vähän niin kuin huoria).

Tähän päälle tulee hänellä sitten vielä kehäpäätelmällisyys: koska naiset ja miehet Laasasen mukaan ovat traditionaalisesti "olleet" tällaisia, on heidän "markkina-arvoaan" parantaakseen ja mielellään muutenkin oltava tällaisia. Toisin sanoen peruskaava, jolla hän selittää sukupuolten välisiä suhteita, on tautologia. Tautologia on ideologisen todellisuuskuvan ydinmekanismeja (ks. Roland Barthes, Mytologioita). Nähdäkseni Laasasen kuvaukset sukupuoli-identiteeteistä ja sukupuolten välisistä suhteista ovatkin monin verroin ideologisempia kuin hänen moittimiensa feministien tutkimukset.

Ymmärrettävää toki on, että Laasasen intellektuaalisesti perustelematon cocktail saa populaarijulkisuudessa näkyvyyttä. Se sopii yksinkertaisia selityksiä ja varmuuksia janoaville.

--

(ps. En valitettavasti ennätä tällä haavaa keskustelemaan aiheesta tämän enempää, siksi kommenttiketju tässä suljettu. Pahoittelen epädemokraattisuuttani; ajanpuute. Keskustelun paikkoja löytyy toisaalta, esim. Laasasen blogin ketjusta, jossa tämä kommentti alkujaan on julkaistu.)

"Onko Harry Potter kaupallista roskaa?"

Tuli mieleeni, että minulta kysyttiin kerran, onko Harry Potter kaupallista roskaa. Haastattelijalla taisi olla hieman pilke silmäkulmassa. Tässä vastaukseni, joka ilmestyi lyhennettynä Kalevassa 6.3.2008.

--

Onko Harry Potter kaupallista roskaa? Itse kirjoista niin ei ainakaan voi sanoa. ”Kaupallinen roska” on sisällöllisesti yksitasoista. Se vahvistaa stereotypioita ja tyytyväisyyttä siihen, miten asiat kapitalismissa sattuvat olemaan. Se on tehty rahankiilto silmissä.

Potter-kirjat sen sijaan käsittelevät monia teemoja: lapsuuden ja aikuisuuden rajaa, hyvän ja pahan suhdetta, rasismia, ainakin impilisiittisesti myös luokkajakoa. Aina ei päädytä rakentaviin ratkaisuihin. Mutta ongelmia sentään otetaan esiin ja kyseenalaistetaan kaikkein mustavalkoisimpia asetelmia.

Harry, Ron ja Hermione oppivat, että maailma muuttuu vain tekemällä sen eteen jotain – yhdessä.

Kirjallisestikin Rowling tuntuu olevan kunnianhimoisempi kuin normiviihteen tehtailija.

Potter-kirjat eivät siis ole kaupallista roskaa. Toisaalta, eivät ne silti ideologisesti aivan oireettomia ole.

Vaikka tavaranpalvontaa (Dursleyt) ja rikkaiden todellista tai oletettua ylimielisyyttä (Malfoyt) kyseenalaistetaan, tylypahkalaiset ovat hieman materialistisia. Shoppailu on ihanaa ja merkkiluudat mahtavia. Sitä paitsi kilpailu – tupienvälinen pistelasku – läpäisee Tylypahkan miniyhteiskuntaa. Se on automaattisesti läsnä kaiken tekemisen taustalla.

Harry itse on tuhkimomainen hahmo, joka kärsii aluksi väheksynnästä, mutta nouseekin jalosukuiseksi rikkaaksi. Ja julkkikseksi. Tai oikeammin, Harry on jo julkkis, lapsesta asti. (Hän kyllä kohtaa myös kuuluisuuden kirot, skandaalimedian, vääristelevät toimittajat jne.)

Sarjan myöhemmissä osissa on pitkitetty toimintaelokuvamaisia taistelukohtauksia ja hyvä–paha-asetelmat ovat vaarassa yksinkertaistua.

Entä syököhän Rowlingin jyrkästi rasisminvastaisen sanoman – ”kuraveristen” pilkkaajat ovat raukkamaisia – uskottavuutta hitusen se, että perimmiltään jästit silti ovat kyvyttömiä ja velhot kyvykkäitä? Jotkut jästit, kuten Hermione, vain ovat poikkeuksia.

-- 

Monet näistä ajatuksenpätkistä eivät ole alkujaan omiani. Lisään lähteitä joskus, kunhan ennätän.

Kirjallisen kentän Helsinki-keskeisyys potenssiin kaksi

Suomessa kirjallinen elämä on Helsinki-keskeistä, mutta Helsingin Sanomien kuvauksessa ”Vallan verkosto” (14.8.2010 C1) sitä lisäksi tulkittiin helsinkiläisittäin ja helsinginsanomalaisittain. Toisin sanoen juttu oli paitsi tarkastelemansa ilmiön kuvaus, myös sen oire.

Provinssi ei kuvauksessa näkynyt, kun ”rajaus” osui Helsinkiin ”luonnostaan” (C3).

Esimerkiksi läänien taidetoimikunnat jätettiin mainitsematta. Ne käyttävät kuitenkin merkittävää valtaa etenkin apurahoja jakaessaan.

Ainoa mainittu sanomalehti oli Hesari itse ja liki ainoat nimeltä mainitut kriitikot sen kriitikoita. Hesarin valta-aseman kuvauksena tämä on kyllä rehellisyyteen pyrkivää, mutta samalla jo pröystäilevää. Kai jostain Turun Sanomat – Kaleva – Keskisuomalainen -akselilta sentään vielä rippunen kritiikin valtaa löytyy?

Kirjoittajakoulutuksen puolelta vallankäyttäjiksi nostettiin Kriittinen korkeakoulu ja Nobelistiklubi. Esiinnostamisen valtaa helsinkiläisinstituutioilla ehkä on enemmän, mutta kirjoittajakoulutuksesta ei voi puhua mainitsematta myös Oriveden Opistoa. Sen kirjoittajalinjalla opiskelleita tai opettaneita on nuoren ja keskipolven kirjailijoissa uskoakseni enemmän kuin edellisissä yhteensä.

Vallan keskittyneisyyden kuvaus meni jo vallan pönkittämisen puolelle siinä, että merkittäviä valtakeskusta hajottavia toimijoita jätettiin mainitsematta.

Jo mainittujen lisäksi näitä ovat esimerkiksi Lukukeskuksen ylläpitämä Kiiltomato-sivusto, joka nostaa esiin valtamedian varjoon jäävää kirjallisuutta, ja kustantamopuolelta esseen nousussa keskeinen Savukeidas. Spesifimmässä tarkastelussa myös kirjailijaryhmittymät ja Parnassoa pienemmät kirjallisuuslehdet olisi syytä huomioida valtakeskittymiä haastavina toimijoina.

Maakunnalliset kirjallisuustapahtumat ovat Suomessa merkittäviä tekijöitä sekä kirjallisuuden substanssin avaajina että kirjailijoiden ja lukijoiden lähentäjinä, vaikka Helsingin Sanomat ei niistä nykyisin uutisoikaan.

Kirjallisen elämän ruotsinkielinen puoli säätiöineenhän oli rajattu kaaviosta ulos kokonaan.

Entä tutkimus, jonka parissa kirjallista kaanonia pidemmällä aikavälillä sekä re- että dekonstruoidaan? Jyrki Nummi ja Leena Kirstinä mainitaan kaaviossa ilmeisesti lähinnä muiden sidostensa takia. Tätä kirjallisen vallankäytön puolta on toki hieman vaikea henkilöidä.

Vallakkaimman henkilön nimeämisessä juttu osunee oikeaan. Mervi Kantokorven asema on viimeisen kymmenen vuoden mittaan tullut vankaksi. Kriitikkonahan hän on – kiitos Helsingin Sanomien – niitä harvoja, jotka vielä saavat päivälehdistä kunnolla palstatilaa harjoittaakseen analyyttista kritiikkiä.

Vanhoilla herroilla on nykyäänkin asemansa, mutta Panu Rajalaan liitetty määre ”tuntee kaikki ja häntä kuunnellaan” on silti tahattoman lystikäs. Se ei kertone niinkään kirjallisen kentän nykytilanteesta kuin jäänteenomaisista, jo väistyvistä patriarkaalista toiminta- ja arvostusrakenteista. Hajaantuvassa kentässä Rajala ei ole paavi, eikä sitä ole enää Tarkkakaan.

Jos kirjallisella kentällä tapahtuu vallankumous, uutisoikohan Helsingin Sanomat siitä ensimmäisenä vai viimeisenä? Tätä jäin miettimään.