torstai 30. syyskuuta 2010

Laasasen virheet


Vastineena Henry Laasasen blogikirjoitukseen "Millainen on miehekäs mies?" (30.9.2010)

"Naiset puolestaan (kuten tavallista) ampuvat viestin tuojan: 'Taas se Laasanen asettaa naisille vaatimuksia!' Eivät ne ole minun vaatimuksiani, vaan traditionaalisesti määritelty naisellisuuden sisältö..." (Laasanen)

Henry Laasanen teeskentelee olevansa vain "viestintuoja" eli vain neutraalisti kuvaavansa sukupuolirooleja. Hänen kuvaustensa paikkansapitävyydestä ja ajankohtaisuudesta voidaan sinänsä olla montaa mieltä. Mutta kiinnitän nyt ensin huomiota siihen, että vaikka Laasanen yllä lainattuun tapaan teeskentelee vain kuvaavansa asiaa "viestintuojana", samalla hän kuitenkin myös suosittelee pitäytymään näissä superkonservatiivisissa sukupuolimalleissa ja kieltää ajattelemasta maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä niitä uudistavasti.

Tämä käy selvästi ilmi hänen bloginsa lopusta, jossa hän toteaa:
"Miehekkyyden ja naisellisuuden sisällöille on muodostunut vakiintunut merkitys sukupuoliroolien tutkimuksessa. Itse en diggaa sitä, että keskustelijat yrittävät määritellä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden uudelleen sopiakseen itse paremmin määritelmään. Keskustelu on paljon helpompaa, kun pysytään perinteisissä määrittelyissä, eikä käytetä naisellisuutta tai miehekkyyttä jonkinlaisena 'palkintonimikkeenä'. Jos et ole maskuliininen tai feminiininen, opettele hyväksymään asia."

Kertaan: tässä blogissaan Laasanen siis yrittää aluksi sanoa, että vain kuvailee vakiintuneita rooleja, mutta lopuksi kuitenkin suosittaa tai jopa vaatii pitäytymään niissä. Hän ei ilmeisesti oikein tajua, mitä on tekemässä.

Kenenkään ei pidä ymmärtää Laasasen tässä blogikirjoituksessa harrastamasta lähdeviitoituksesta, että hän välttämättä tekisi tässä tieteellisesti kestävää tutkimusta. On tämä sentään hieman yritteliäämpi kuin alkuviikosta julkaistu "Millainen on naisellinen nainen?" -blogi, jossa Laasanen lähinnä olemuksellistaa viihteellisesti feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta koskevia populaareja, kulttuurisesti rakentuneita ja sitä paitsi monin osin jo vanhentuneita käsityksiä (kuten tässäkin kyllä). Siinä Laasanen kovin huolettomasti rakentaa päänsisäisiä (ja myös ruumiillisia) vankikoppeja niin naisille kuin miehillekin.

Myös tämänkertaisessa kirjoituksessa on lopulta tuota samaa ongelmaa, joka todettiin miestutkimuksessa tutkijoiden itsereflektiota vaativaksi jo viimeistään 1990-luvulla. Nimittäin: maskuliinisuuden tai feminiinisyyden kuvailu muuttuu helposti kuvaamaansa ilmiötä vahvistavaksi eikä enää niinkään analysoivaksi - toisin sanoen siitä tulee oire kuvaamastaan ilmiöstä.

Laasasella näin käy, kuten aluksi osoitin: kuvailusta tulee suositus, suorastaan vaatimus. Pätevässä sukupuolentutkimuksessa tämä ongelma tiedostetaan jo proseminaaritasolla.

Yleensä ottaen Laasanen saa populaaria näkyvyyttä siksi, että hän selittää (eli "selittää") monimutkaisen asian (sukupuoli-identiteetin ja sukupuolten välisten suhteiden rakentuminen) yksinkertaisella mekanismilla, jossa hän niveltää yhteen sellaisia valtaapitäviä ajattelutapoja kuin A) todellisuuden kauppatavaraistaminen (todellisuuden näkeminen markkinoina, kilpailuna ja hyödyn välineenä), B) todellisuuden seksualisoiminen ja C) naisten syyllistäminen (Laasasen yhteiskunnallisesti epäkriittinen ja tieteellisesti ilmeisen itsekritiikitön tutkimusasetelma tuottaa todellisuuskuvan, jonka mukaan miehet joutuvat maksamaan ja naiset ovat vähän niin kuin huoria).

Tähän päälle tulee hänellä sitten vielä kehäpäätelmällisyys: koska naiset ja miehet Laasasen mukaan ovat traditionaalisesti "olleet" tällaisia, on heidän "markkina-arvoaan" parantaakseen ja mielellään muutenkin oltava tällaisia. Toisin sanoen peruskaava, jolla hän selittää sukupuolten välisiä suhteita, on tautologia. Tautologia on ideologisen todellisuuskuvan ydinmekanismeja (ks. Roland Barthes, Mytologioita). Nähdäkseni Laasasen kuvaukset sukupuoli-identiteeteistä ja sukupuolten välisistä suhteista ovatkin monin verroin ideologisempia kuin hänen moittimiensa feministien tutkimukset.

Ymmärrettävää toki on, että Laasasen intellektuaalisesti perustelematon cocktail saa populaarijulkisuudessa näkyvyyttä. Se sopii yksinkertaisia selityksiä ja varmuuksia janoaville.

--
(ps. En valitettavasti ennätä tällä haavaa keskustelemaan aiheesta tämän enempää, siksi kommenttiketju tässä suljettu. Pahoittelen epädemokraattisuuttani; ajanpuute. Keskustelun paikkoja löytyy toisaalta, esim. Laasasen blogin ketjusta, jossa tämä kommentti alkujaan on julkaistu.)

perjantai 17. syyskuuta 2010

"Onko Harry Potter kaupallista roskaa?"

Tuli mieleeni, että minulta kysyttiin kerran, onko Harry Potter kaupallista roskaa. Haastattelijalla taisi olla hieman pilke silmäkulmassa. Tässä vastaukseni, joka ilmestyi lyhennettynä Kalevassa 6.3.2008.

--


Onko Harry Potter kaupallista roskaa? Itse kirjoista niin ei ainakaan voi sanoa. ”Kaupallinen roska” on sisällöllisesti yksitasoista. Se vahvistaa stereotypioita ja tyytyväisyyttä siihen, miten asiat kapitalismissa sattuvat olemaan. Se on tehty rahankiilto silmissä.

Potter-kirjat sen sijaan käsittelevät monia teemoja: lapsuuden ja aikuisuuden rajaa, hyvän ja pahan suhdetta, rasismia, ainakin impilisiittisesti myös luokkajakoa. Aina ei päädytä rakentaviin ratkaisuihin. Mutta ongelmia sentään otetaan esiin ja kyseenalaistetaan kaikkein mustavalkoisimpia asetelmia.

Harry, Ron ja Hermione oppivat, että maailma muuttuu vain tekemällä sen eteen jotain – yhdessä.

Kirjallisestikin Rowling tuntuu olevan kunnianhimoisempi kuin normiviihteen tehtailija.

Potter-kirjat eivät siis ole kaupallista roskaa. Toisaalta, eivät ne silti ideologisesti aivan oireettomia ole.

Vaikka tavaranpalvontaa (Dursleyt) ja rikkaiden todellista tai oletettua ylimielisyyttä (Malfoyt) kyseenalaistetaan, tylypahkalaiset ovat hieman materialistisia. Shoppailu on ihanaa ja merkkiluudat mahtavia. Sitä paitsi kilpailu – tupienvälinen pistelasku – läpäisee Tylypahkan miniyhteiskuntaa. Se on automaattisesti läsnä kaiken tekemisen taustalla.

Harry itse on tuhkimomainen hahmo, joka kärsii aluksi väheksynnästä, mutta nouseekin jalosukuiseksi rikkaaksi. Ja julkkikseksi. Tai oikeammin, Harry on jo julkkis, lapsesta asti. (Hän kyllä kohtaa myös kuuluisuuden kirot, skandaalimedian, vääristelevät toimittajat jne.)

Sarjan myöhemmissä osissa on pitkitetty toimintaelokuvamaisia taistelukohtauksia ja hyvä–paha-asetelmat ovat vaarassa yksinkertaistua.

Entä syököhän Rowlingin jyrkästi rasisminvastaisen sanoman – ”kuraveristen” pilkkaajat ovat raukkamaisia – uskottavuutta hitusen se, että perimmiltään jästit silti ovat kyvyttömiä ja velhot kyvykkäitä? Jotkut jästit, kuten Hermione, vain ovat poikkeuksia.

-- 

Monet näistä ajatuksenpätkistä eivät ole alkujaan omiani. Lisään lähteitä joskus, kunhan ennätän.