Suomen poliittisessa elämässä on tapahtunut vuoden sisään kaksi merkittävää asiaa.
Ensinnäkin Perussuomalaisten vaalimenestys teki tilaa ajatukselle siitä, että jokin muukin kuin talouden ehdoilla saneltu politiikka voi olla mahdollista. Ongelmallista vain oli se, että tuo mahdollisuus rakennettiin sulkeutuneen nationalistisen tukirangan varaan, joka oli kansakuvassaan jopa paljon suppeampi kuin 1800-luvun ja 1900-luvun alun fennomania keskimäärin.
Toinen muutos on sitäkin merkittävämpi. Pekka Haaviston kampanja ja siihen toisella kierroksella liittyneet voimat ovat laajentaneet ja uudelleen suunnanneet persumenestyksen osaltaan avaamaa mahdollisuushorisonttia. Samaa kuin persumenestyksessä on teesi, että kansallinen ja ulkopolitiikka eivät tyhjene Suomen menestykseen globaaleilla markkinoilla markkinoiden lyhytnäköisillä ehdoilla. Eroavaa on kuitenkin poliittisen toiminnan globaalin ulottuvuuden painottaminen. Suomi on maailmankylää; ihmisoikeudet meillä ja muualla ovat ensisijaisia; kulttuurien välillä täytyy olla dialogia, ei sovittamattomien ristiriitojen maalailua. Haavisto-ilmiö on kasvanut Haavistoa suuremmaksi, sillä valtavirran politiikkaan on jälleen saatu idealismin siemen.
Näin maailma muuttuu. Äänestäkää.
