Tatu Ahponen kirjoitti hyvän kolumnin, tai blogin, mitä näitä nyt on. Hän pohti siinä omaa poliittista polkuaan – hänen kohdallaan oikealta vasemmalle. Otsikkona oli "Ylös liberalismista" ja se oli tavallansa alkujaan vastine erääseen toiseen kirjoitukseen. Ahposen kirjoitus täällä, se kannattaa lukea ennen omaani.
***
Itsehän en koskaan ole ollut erityisen oikealla, ellei yhtä kokoomusnuorten saunailtaa lasketa.
Sen sijaan olen ollut ihmisoikeusihminen suurin piirtein siitä asti, kun luin 1984:n ja kuuntelin Pelleä. Ja taustasta voi sanoa senkin, etten pidä kotona ja vaikkapa partiossa oppimiani reiluuden ihanteita ollenkaan merkityksettöminä myöhemmän poliittisen kasvun kannalta.
Vihreitähän siinä sitten äänestin ensimmäiset viisitoista vuotta. Vasemmistolaistuin varmaankin pikku hiljaa 1990-luvun lamapolitiikan ja sitä seuranneen markkinapaatoksen myötä, mutta en minä sitä vielä silloin niin osannut jäsentää. Orastavasti vain häiritsi se kumma ristiriita, että vaikka kaikkien sanottiin olevan yhtä suurta keskiluokkaa ja luokka-ajattelun vanhanaikaista, niin jostain syystä tuloerot kasvoivat, työelämä epävarmistui ja asioista määräsivät, kuten lakeijan varmuudella julistettiin, "markkinavoimat".
Vasta väitöskirjan teon myötä, 2000-luvun vaihteessa, jouduin kunnolla ajattelemaan sitä, mitä kapitalismi – koko tuota käsitettä tuskin kuuli 1990-luvulla, vaikka olimme keskellä sitä – on ja miten se yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä vaikuttaa.
Ja kyllä, minäkin tutustuin siihen, mitä Marx kirjoitti, sen sijaan että olisin vain uskonut sen, mitä hänestä puhuttiin. Vaikkei minustakaan dogmaattista lukijaa hänelle tullut. Luin paljon muutakin, myös Ahposen mainitsemaa Norbergia, jota lukiessani kylläkin näin jo retoriikan läpi, opiskelujen ansiosta. Tai ehkä olin grillikioskilla, varastolla ja hautuumaalla kesä- ja keikkatöissä ollessani oppinut katsomaan asioita jossain määrin myös sieltä päin.
Aloin ajatella, että kapitalismi ja liberalismi sen ideologisena perusteluna eivät lunasta niitä vapauden lupauksia, mitä ne antavat.
Ja kas, näin olinkin keskellä sellaisia kysymyksenasetteluja, jotka vaivasivat paitsi minua ja uusliberalistisen käänteen jälkeistä nykyaikaa – sikäli kuin se osasi katsoa itseään – myös esimerkiksi 1900-luvun alun suomalaista työväkeä ja osin sivistyneistöäkin (ajattelen vaikkapa Arvid Järnefeltiä, jonka Maa kuuluu kaikille! teki minuun vaikutuksen jo kirjallisuuden perusopinnoissa). Sattumalta ajauduin sitten väitöskirjan jälkeen vuoden 1905 suurlakkoa ja sen jälkeisiä tunnelmia tutkineeseen projektiin. Pääsin eläytymään sen ajan ihmisiin, niin työväkeen kuin nuorsuomalaiseen Eino Leinoon, ja heidän ihailtavaan kykyynsä kuvitella toisenlaista tulevaisuutta. Ja heidän pettymyksiinsä.
Tänään menen sitten nukkumaan tässä ajassa, 2010- ja 1930-luvulla. Liberalismi kapitalismin ideologisena perusteluna on vanhentumassa. Uusliberalismi söi sen ja tuotti tilalle jotain, missä paradoksaalisesti yhdistyvät kapitalismin välineellinen arvomaailma ja sen nationalistinen vastareaktio. Se tuotti nykyaikaisen fasismin. Ja tästä on pitkä matka ylös, sillä emme ole edes pohjalla vielä.
***
Tuommoiseen pessimistisen oloiseen, joskin piiloisen dialektiseen huipentumaan olisi dramaattista lopettaa. Mutta palaan alleviivaavan toiston uhallakin alkuun: olen ihmisoikeusihminen. Ja siksi käytännössä vasemmalla.
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.