Suomessa kirjallinen elämä on Helsinki-keskeistä, mutta Helsingin Sanomien kuvauksessa ”Vallan verkosto” (14.8.2010 C1) sitä lisäksi tulkittiin helsinkiläisittäin ja helsinginsanomalaisittain. Toisin sanoen juttu oli paitsi tarkastelemansa ilmiön kuvaus, myös sen oire.
Provinssi ei kuvauksessa näkynyt, kun ”rajaus” osui Helsinkiin ”luonnostaan” (C3).
Esimerkiksi läänien taidetoimikunnat jätettiin mainitsematta. Ne käyttävät kuitenkin merkittävää valtaa etenkin apurahoja jakaessaan.
Ainoa mainittu sanomalehti oli Hesari itse ja liki ainoat nimeltä mainitut kriitikot sen kriitikoita. Hesarin valta-aseman kuvauksena tämä on kyllä rehellisyyteen pyrkivää, mutta samalla jo pröystäilevää. Kai jostain Turun Sanomat – Kaleva – Keskisuomalainen -akselilta sentään vielä rippunen kritiikin valtaa löytyy?
Kirjoittajakoulutuksen puolelta vallankäyttäjiksi nostettiin Kriittinen korkeakoulu ja Nobelistiklubi. Esiinnostamisen valtaa helsinkiläisinstituutioilla ehkä on enemmän, mutta kirjoittajakoulutuksesta ei voi puhua mainitsematta myös Oriveden Opistoa. Sen kirjoittajalinjalla opiskelleita tai opettaneita on nuoren ja keskipolven kirjailijoissa uskoakseni enemmän kuin edellisissä yhteensä.
Vallan keskittyneisyyden kuvaus meni jo vallan pönkittämisen puolelle siinä, että merkittäviä valtakeskusta hajottavia toimijoita jätettiin mainitsematta.
Jo mainittujen lisäksi näitä ovat esimerkiksi Lukukeskuksen ylläpitämä Kiiltomato-sivusto, joka nostaa esiin valtamedian varjoon jäävää kirjallisuutta, ja kustantamopuolelta esseen nousussa keskeinen Savukeidas. Spesifimmässä tarkastelussa myös kirjailijaryhmittymät ja Parnassoa pienemmät kirjallisuuslehdet olisi syytä huomioida valtakeskittymiä haastavina toimijoina.
Maakunnalliset kirjallisuustapahtumat ovat Suomessa merkittäviä tekijöitä sekä kirjallisuuden substanssin avaajina että kirjailijoiden ja lukijoiden lähentäjinä, vaikka Helsingin Sanomat ei niistä nykyisin uutisoikaan.
Kirjallisen elämän ruotsinkielinen puoli säätiöineenhän oli rajattu kaaviosta ulos kokonaan.
Entä tutkimus, jonka parissa kirjallista kaanonia pidemmällä aikavälillä sekä re- että dekonstruoidaan? Jyrki Nummi ja Leena Kirstinä mainitaan kaaviossa ilmeisesti lähinnä muiden sidostensa takia. Tätä kirjallisen vallankäytön puolta on toki hieman vaikea henkilöidä.
Vallakkaimman henkilön nimeämisessä juttu osunee oikeaan. Mervi Kantokorven asema on viimeisen kymmenen vuoden mittaan tullut vankaksi. Kriitikkonahan hän on – kiitos Helsingin Sanomien – niitä harvoja, jotka vielä saavat päivälehdistä kunnolla palstatilaa harjoittaakseen analyyttista kritiikkiä.
Vanhoilla herroilla on nykyäänkin asemansa, mutta Panu Rajalaan liitetty määre ”tuntee kaikki ja häntä kuunnellaan” on silti tahattoman lystikäs. Se ei kertone niinkään kirjallisen kentän nykytilanteesta kuin jäänteenomaisista, jo väistyvistä patriarkaalista toiminta- ja arvostusrakenteista. Hajaantuvassa kentässä Rajala ei ole paavi, eikä sitä ole enää Tarkkakaan.
Jos kirjallisella kentällä tapahtuu vallankumous, uutisoikohan Helsingin Sanomat siitä ensimmäisenä vai viimeisenä? Tätä jäin miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti