Hihamerkkiehdottelun mielihyvä

Sanon nyt tästä hemmetin hihamerkkijutusta yhden asian. Helena Erosen tekstiä on nyt luettu jo liian myötäkarvaan ns. älykköpiireissäkin, kun on arvosteltu Turun Sanomien nettiuutisointia. On tultu jo yliarvioineeksi Erosen tekstin satiirista potentiaalia puhua ironisesti jotain muuta, kuin mitä se ääneen sanoo. On unohdettu oletuslukijoiden mielihyvän konteksti. Se on seuraavanlainen.

Eronen on kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitun kansanedustajan avustaja ja kannattaja, tunnetusti samanmielinen. Hihamerkkiläppä oli suunnattu sellaiselle yleisölle, jonka mielestä James Hirvisaari on oikealla asialla ja tuomio väärin (näin ajatteleva joukko on kerääntynyt US Puheenvuoroon, jossa Eronen kirjoitti). Tuo yleisö sai Erosen ns. vitsikkäästä hihamerkkiehdotuksesta mielihyvää siksi, että siinä tehtiin "rohkeasti" tuomitunlaista asiaa, kiihotettiin, oltiin natseja, niinku leikisti. 

On keskusteltu siitä, ehdottiko Eronen hihamerkkejä vai oliko teksti vain (huonoa) satiiria, jolloin ehdotusta ikään kuin "ei tapahtunut". Muodostuneessa kysymyksenasettelussa on dikotomia, joka ei tavoita itse asiaa. Erosen teksti oli jonkinlaista satiiria, kyllä, mutta samalla oletusyleisön mielihyvä oli mielihyvää, koska Erosen kirjoittamassa tekstissä ehdotettiin hihamerkkejä provokatorisesti. 

Provokatorisuus tarkoitti tässä kuten yleensäkin sitä, että omia poliittisia tarkoituksia liioiteltiin vastustajien ärsyttämisen tarkoituksessa - mutta voitiin silti edelleen viestiä niitä samanmielisille oletuslukijoille. Auschwitz tuli (siellä käyneellekin) Eroselle ilmeisesti mieleen ("ehkä teille nyt tulee tuosta ehdotuksestani mieleen jotain negatiivisia mielleyhtymiä"), mutta "poliiisien gestapomaisuuden" tarvetta hän perusteli sittenkin maalaamalla ulkomaalaisista rasistisesti kärjistettyä –  niin sanotun maahanmuuttokritiikin piirissä täysin ei-satiirista – kuvaa viitaten "laittomaan maahanmuuttoon", "järjestäytyneeseen rikollisuuteen" ja "karkotuspäätöksien pakoiluun". Satirisoinnin ja tosissaanolemisen raja ei aina ollut kovinkaan selvä tekstin puhujalle – ja tuskinpa oletusyleisöllekään.