Kuusi naiskirjailijaa

"Kuusi naiskirjailijaa kilpailee Finlandiasta", uutisoi tänään netitse Helsingin Sanomat. Jutussa esiraadin puheenjohtaja Hannu Marttila toteaa: "Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta."

Kirjallisuusihmisten statuspäivityksissä ja blogeissakin suhtauduttiin kovin varauksellisesti kyseisten kirjailijoiden naisiksi leimaamiseen, niin sanoakseni. Vai missä merkityksessä sukupuoli uutisoitiinkaan? Ja mitä "ehkä" sanottiin naiskirjallisuuden ja kirjallisuuden suhteesta? Aloin pohtia näitä.

***

Ensimmäinen funktio, jossa termiä "naiskirjailija" on yleisesti ottaen käytetty, on sama kuin "-tar"-liitteellä sanassa "opettajatar". Se jäsentää asian niin, että opettaja tai kirjailija on oletusarvoisesti mies ja että jos tämä on nainen, niin se on poikkeus. Hän on kuulkaas kirjailijana tai opettajana silminnähden nainen, siinä missä miehen sukupuoli taas ei liity samaan työhön mitenkään erityisesti, mies on vain hommaansa hoitava ihminen.  

Sanan "naiskirjailija" käyttäminen tässä mielessä (jolloin siis sanotaan ikään kuin: "katsokaa, se on kirjailija, vaikka on nainen!") voidaan syystä kokea halventavaksi. Ja myös kirjoittamista vähätteleväksi. Kuten eräs kirjailija Fb-ketjussa huomautti, eihän kukaan neljä vuotta romaania työstettyään halua tulla nähdyksi sen valossa,  että on jonkinlainen, vaan sen valossa, että on tehnyt jotakin.

***

Toinen juttu on sitten se, että termi naiskirjallisuus tuli suomalaiseen kirjallisuudentutkimukseen ja kirjallisuuskeskusteluun 1980-luvulla feminismin siinä vaiheessa, jossa haluttiin purkaa mainitun kaltaisia asetelmia ja nostaa esiin naisten historiaa ja naisspesifiä kokemusta. 'Kirjailijuus' oli normiltaan turhan miehinen, kirjallisuuden kaanon valikoitunut epätasaisesti miesnäkökulmasta, kirjallisuushistoriasta oli tullut kuin varkain miesvoittoinen, ja sellaisena sitä edelleen helposti rakennettiin, ellei oltu sukupuoliherkkiä. Tätä kysyttiin, eikä suotta.

Siihen tarvittiin naiskirjallisuuden käsitettä. Käsite teki asian näkyväksi, tarttui eroon. Haluttiin purkaa nimenomaan oletusta miesnormista, tuoda esiin kirjailijoita, jotka ovat naisia ja jotka kirjoittavat naisena olemisesta tai käsittelevät sukupuolijärjestelmää naisnäkökulmasta. Tässä merkityksessä "naiskirjallisuus" ja "naiskirjailija" siis ovat olleet – päinvastoin kuin edellisessä funktiossaan – emansipatorisia käsitteitä ja historiallisesti erittäin tarpeellisia.


Tätä todistaa myös Maria-Liisa Nevalan toimittama järkälemäinen naiskirjallisuushistoria "Sain roolin johon en mahdu" (1989). Myös vuoden 1999 Suomen kirjallisuushistoriassa (osa 3) on ihan erikseen artikkeli naiskirjallisuudesta nykyilmiönä. Siinä naiskirjallisuus on määritelmällisesti ”sellaista naisten luomaa kirjallisuutta, joka on selvästi vastakulttuurista ja teemoittuu naisen seksuaalisen tai yhteiskunnallisen syrjimisen, naissubjektiuden vahvistamisen ja sittemmin purkamisen ympärille. Naiskirjallisuuteen kuuluu myös naisstereotypioiden ja -myyttien käsittely ja uudelleen arviointi.” (Liisa Enwald.)

***

No nyt kun Marttila puhui "naiskirjallisuudesta" sanoessaan "Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta", niin ensimmäinen arvaukseni oli, että viesti lienee ollut tarkoitettu ymmärtää jotenkin tämänsuuntaisesti: 

- Tilanne on todellakin muuttunut historiallisesti niin, että naiskirjailija ei enää ole poikkeus ja mies normaalikirjailija. Ainakin asian olisi syytä olla jo muuttunut näin – "ehkä" on puhuttelunomainen aluke, joka on suunnattu niille, jotka käyttävät moista fraasia vähättelymielessä.

- Tai saattoikohan Marttila tarkoittaa, että se feminismin vaihe, jossa puhuttiin naiskirjallisuudesta, on nyt ehkä tehnyt historiallisen tehtävänsä? 

Tämmöisiä harhautui mieleeni, kun joku luki Marttilan "ehkää" kuin piru raamattua eli tulkitsi sitä jopa naiskirjallisuuden vähättelyn vaivihkaiseksi puolustukseksi. Siitä tuskin oli kysymys. Sillä voisihan "ehkä" myönteisemmin ymmärrettynä viestiä myös sitä, että meidän on edelleen oltava sukupuoliherkkiä ja kriittisiä emansipatorisessa mielessä – emme voi tuudittautua siihen, että tasa-arvoistuneessa tilanteessa ei voisi tapahtua taantumuksellista käännettä (itse asiassa se, että niin monet tuntuvat olevan pihalla siitä, mitä 'naiskirjallisuus' on tarkoittanut ja miksi, on minusta hieman huolestuttavaa). 

***

Sitten luin Marttilan puheen, joka löytyy täältä. Hänen virkkeensä välitön asiayhteys on – edellä mainittujen ollessa epäsuoria asiayhteyksiä, jos niin halutaan kontekstualisoida – "miesten kirjallisuutena" perinteisesti pidetyn sotakirjallisuuden ja "naiskirjallisuuden" jako. Tämän Marttila ehdottaa (viimeistään) tänä vuonna tulleen ylitetyksi, sillä niin suuressa määrin naiset ovat kirjoittaneet sodasta. Kyse on siis siitä kirjallisuushistoriallisesta seikasta, että viimeinenkin miehisenä pidetty kirjallisuudenlaji (hmm, vai vain aihe?) on nyt selvästi myös naisten aluetta. (Hmm hmm, toiseksi viimeinen? Trillerihän on vielä miesten laji, vai eikö?) 

***

Mitä Hesarin otsikointiin tulee, niin minusta se on uutinen, että palkinnosta kilpailee ensi kertaa kuusi naista keskenään. Oltiin palkinnosta tai kirjallisuuskilpailuista itsestään sitten mitä mieltä tahansa. Kyllä se on kirjallisuushistoriallisesti – kun ajatellaan etenkin kirjallisuusinstituutiota – ja sukupuolijärjestelmän muutosta kuvastaessaan merkittävä fakta. Eli otsikko on jutussa paikallaan. Joskin Hesari olisi voinut asettaa asiaa historialliseen yhteyteensä vielä selvemmin. Ilman historiallista tiedostamista "naiskirjailijaksi" osoittaminen palautuu kohti vähättelyfunktiota tai siitä tulee joutavaa päivittelyä.  

Muistattehan muuten, että nais-mies-kysymys liitettiin Finlandia-valintoihin viimeksi niinkin muinaishistoriassa kuin kaksi vuotta sitten. Vuoden 2009 kuusikon tultua julki oli kohua muun muassa siitä, että siinä oli mukana vain yksi nainen, eli poikkeuksellisen vähän. Sukupuolijärjestystä otettiin esiin, koska väärien valintojen arveltiin ehkä olevan sen vika. 
Onkin hyvä, jos sukupuolen konteksti nousee huomion kohteeksi myös nyt, kun naisia on ehdolla poikkeuksellisen paljon. Sukupuolten tasa-arvon edellytys on, että sitä punnitaan (punnintaa vain ei ole yksisilmäinen älämölö).


Vuoden 2009 valinnoissa oli nähdäkseni kyse kokolailla muusta kuin miesten suosimisesta, eikä niissä niin vikaakaan ollut (mistä oli kyse, siitä voisi puhua pitkäänkin, mutta siitä ehkä toisella kertaa). Yhtä vähän nyt lienee kyseessä naisten suosiminen. Huomionarvoista on suuri vuosittaisvaihtelu. Se viittaa siihen, ettei kirjailijan biologinen sukupuoli ole kirjallisuuden portinvartijoiden fokuksessa. Kirjailijan tekstipuoli on.

Keskustelua saa jatkaa vesilasissa  kommenttiosastolla, jos on liikkeellä omalla nimellä tai rekisteröityneenä käyttäjänä.